VeliPohjonen Jos metsään haluat mennä nyt

Polttoturpeen jälkeen energiapajua – polttoturvesoiden jälkihoitoa tutkitaan

1970-luvulta lähtien turvetalous oli maamme nopeimmin kasvava teollisuuden ala. Jo 1970- ja 1980-lukujen taiteessa alettiin tutkia mitä tuleville turvesuon pohjille tulisi tehdä. Suomelle oli syntymässä uusi, isoja sarkapeltoja muistuttava maaresurssi. Metsäntutkimuslaitos (Kannuksen energiametsäkoeasema)  järjesti 17.8.1981 Turveruukki Oy:n tuotantosuolla Rantsilan Palonevalla aiheesta tiedotustilaisuuden yleisölle, alueen yhteisöille, yrittäjille ja tiedotusvälineille. Metsäntutkimuslaitos esitteli energiametsitystä. Silloin lupaavin turvesuonpohjan puulaji oli paju. Pidin tiedotustilaisuudessa oheisen alustuksen.

***** 

Polttoturpeen jälkeen energiapajua – Polttoturvesoiden jälkihoitoa tutkitaan

Nykyisen turveaikakautemme synty ajoittuu vuoteen 1968, kun VAPO aloitti laajaa turpeennostoa enteilevät suotutkimuksensa. Eduskunta asetti VAPOlle ensimmäisen turpeennostotavoitteen vuonna 1971, mutta varsinainen sysäys saatiin vasta öljykriisistä: vuositavoitekin oitis (1974) kaksinkertaistettiin, 20 miljoonaan turvekuutiometriin.

Energiataloudessa suuri muutos näyttää kuitenkin vievän aikansa, 10-20 vuotta, sillä vasta pari, kolme vuotta sitten turvetuotanto kääntyi selvästi aiempaa jyrkempään nousuun. Kesällä 1980 kahdenkymmenen miljoonan kuutiometrin vuositavoitteesta saavutettiin jo puolet. Sadekesän 1981 aikana turpeennoston tuotantokäyrän oli vuoro sahata alaspäin, mutta uusien alueiden inventointi ja kunnostus jatkuivat hellittämättä. Turvetalous on edelleen maamme nopeimmin paisuva teollisuuden ala.

Turvekausi tulee kuitenkin jäämään vuosien saatossa historiaamme välivaiheeksi; turve kun ei kuulu uudistuviin energiavaroihimme, tai ainakin se uudistuu aivan liian hitaasti. Jo 2000-luvulla turvetuotantomme ennustetaan kääntyvän laskuun.

Mitä teemme turvesoille noston loputtua? Mitä käytämme turpeen jälkeen raaka-aineena lämpövoimalassa, pellettitehtaassa tai metanolilaitoksessa?

Sellaisten pitkäaikaisten teollisuuslaitosten suunnittelussa on heti alun alkaen varauduttava turveraaka-aineen ehtymiseen ja sen korvaamiseen puulla (hakkeella). Energiavirta suolta jalostukseen ei saisi katketa.

Uusi maareservi syntyy

Turvetuotanto luo jo parhaillaan syrjäseuduillemme uutta maareserviä: loppuun jyrsittyjä suonpohjia. Nykyisillä menetelmillä turvetta nostetaan yhdellä suolla 15-20 vuotta, mutta suonpohjan epätasaisuus ja kivennaismaan lähellä olevat irtokivet haittaavat nostokoneiden toimintaa, ja erottavat näin suosta nostokelvottomia laiteita ja saarekkeita turvetyömaan ollessa vielä parhaimmillaan.

Tällaisia turvetuotannon hylkylaikkuja soiltamme löytyy tänään (1981) jo yhteensä noin 100 hehtaaria, Pohjois-Suomestakin kolmelta suolta: Limingan Hirvinevalta, Rantsilan Palonevalta ja Haapaveden Piipsannevalta. Vuoteen 2000 mennessä hylkylaikkujen ja jo kokonaan nostosta poistuneiden suonpohjien pinta-alan lasketaan nousevan maassamme välille 50000 - 100000 hehtaaria.

Rikkaruohoton uudisraivio

Kun turpeen kuljetustraktorit ajavat viimeisen polttoturvekuormansa suolta, ne jättävät jälkeensä mustan, tasaisen, kannottoman ja kivettömän maan; työmaan teihin verrattuna maanpinta on pudonnut pari metriä. Jyrsinturvekoneet eivät voi kuitenkaan kaapia maanpintaa täysin paljaaksi,
vaan kivennaismaan päälle jää pisimmällä maatunutta pohjaturvetta runsas kyntökerros, vähintään 30-50 cm. Mikä on tällaisen maapohjan arvo kasvien kasvualustana?

Muihin viljelysmaihin verrattuna suonpohjalla on eräs merkittävä etu. Se on kasvualustana steriili. Siinä ei ole rikkaruohoja, ei tauteja, eikä tuholaisia. Tämä etu kyllä häviää muutaman vuoden kuluessa, jos suonpohja hylätään. Rikkaruohot leviävät tuulen mukana nopeasti paikalle.

Turpeen typpipitoisuus on parhaiden polttoturvesoiden pohjalla yli 2 prosenttia kuiva-aineesta. Kyntökerroksesta löytyy piileviä typpivaroja yli 10 000 kg/ha, kuitenkin piileviä siksi että orgaanisesti sitoutunut typpi on saatava irtoamaan turpeesta ennen kuin kasvit voivat
käyttää sitä.

Fosfori-, kalium- ja hivenravinnepitoisuuksiltaan pohjaturve on köyhää. Kalkki taas käyttäytyy varsinkin Pohjanmaan aapasoissa siten, että se rikastuu pohjaturpeeseen. Kun rahkanevan pinnalla pH voi olla luonnontilassa 3,5 samanlaisen suon pohjalla on mitattu jyrsinturvetuotannon
jälkeen pH-arvoja yli 5.

Soiden uudisraivauksen menetelmänä turvetuotanto on ylivoimainen vanhoihin menetelmiin verrattuna. Huolehtimalla veto-, piiri- ja sarkaojien kunnosta, sekä viljeltävän kasvin lannoitustarpeesta, tasainen ja rikkaruohoton suonpohja on turvetuotannon loputtua heti valmis viljelyyn. Tällaisen raivion on havaittu soveltuvan niin ohralle kuin timoteillekin. Metsäntutkimuslaitos on valinnut koekasviksi energiapajun.

Energiapaju

Energiapajun viljelyn syntysanat Suomessa lienee lausunut Daniel Lithander, joka julisti Turun Akatemiasta 7. heinäkuuta 1753: "Kuinka helposti vain piiliä ja pajua viisaasti istuttamalla saataisikaan miltei kaikki se polttoaine, mikä tarvitaan". Tuo silloinen julistus ei kuitenkaan tuottanut tulosta.

Lukuun ottamatta paria epäonnistunutta yritystä käynnistää pajunviljely koriteollisuudelle maassamme, paju on pysynyt maamiehen vihollisena, kesyttömänä ojapensaana, joka ei uuvu kuokkaan, viikatteeseen, niittokoneeseen eikä juuri vesakkomyrkkyynkään. Nyt Lithanderin ennustuksen voimaa tutkitaan: energiapajututkimus on osa metsäntutkimuslaitoksessa käynnistettyä energiametsäprojektia. Eri puolille maata perustetuissa kenttäkokeissa pajun kesytöntä kasvuvoimaa käännetään ihmisen käyttöön.

Pajun viljelyä energiaraaka-aineeksi on kehitetty nykyisessä muodossaan 1970-luvun puolivälistä lähtien. Puolenkymmenen vuoden kenttäkokeiden jälkeen viljelymenetelmät on saatu hallintaan, ja käytännön viljelmiä on ruvettu perustamaan muun muassa vanhoille polttoturvesoille.

Ilmasto suosii

Energiapaju viljellään keväällä, normaaliin kylvöntekoaikaan, tasaiselle maalle riveihin hieman perunan tapaan. Siemenenä käytetään pistokkaita, lyijykynän mittaisiksi katkottuja pajunvesan pätkiä.

Pistokkaat juurtuvat parhaiten turvemaassa, joka säilyttää ihanteellisen kosteutensa pitkienkin poutakausien yli. Ojituksen vetäessä ei liiallisesta märkyydestä ole sadekesän sattuessakaan pelkoa. Sitä paitsi paju kestää puulajeista parhaiten tulvaa.

Energiapajun viljely soveltuu humidiin ilmastoomme, säihin jotka synnyttivät myös polttoturvesuot. Lyhyt kasvukausi käytetään tehokkaasti hyväksi, silla parhaiden energia pajujen vesat venyvät pituutta aina syys-lokakuun vaihteeseen saakka. Loppukesän hallatkaan eivät tyystin
turmele satoa, vaan voivat vain lopettaa pituuskasvun ennen aikojaan. Suomessa, nimenomaan Suo-Suomessa on pajunviljelyn ilmasto.

Kokeita viidellä suolla

Energiapajun viljelytutkimukset vanhoilla polttoturvesuonpohjilla aloitettiin keväällä 1979 Haapaveden Piipsannevalla. Keväällä 1980 kokeet laajenivat Rantsilan Palonevalle, Tohmajärven Valkeasuolle ja Katinhännän suolle Vihtiin. Keväällä 1981 oli vuorossa Limingan Hirvineva.
Yhteensä polttoturvesuon pohjilla kasvaa energiapajua nyt runsaan 10 hehtaarin alueella.

Kokeiden ensimmäiset tavoitteet olivat puhtaasti biologiset: mikä on suonpohjalle sopiva pajulaji? miten sita lannoitetaan? montako vuotta on sopiva kiertoaika?

Toistaiseksi parhaaksi suonpohjan energiapajuksi on osoittautunut Oulun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan kokoelmista löytynyt ulkomainen paju (Salix dasyclados), jota myös vannepajuksi kutsutaan. Se kestää talvea muita ulkomaisia energiapajuja paremmin ja on verrattomasti nopeakasvuisempi kuin kotimaiset pajumme.

Lannoitustutkimuksissa on jo näytetty toteen, että ilman lannoitusta ei energiapajukaan kasva. Suonpohjillakin on voimassa vanha pääsääntö: kasvualustaan on palautettava ravinteita vähintään saman verran kuin mitä sadon mukana viedään pois. Lannoitteina tutkitaan paitsi normaaleja kaupallisia lannoitteita myös puun ja turpeen tuhkaa. Tuhkalannoituksen avulla tavoitellaan myös
turpeen luontaisen typen irrottamista maahiukkasista juurten ulottuville.

Viljelytekniikka: yhteiset koneet, eriaikaiset työhuiput

Polttoturvesuo vapautuu turpeennostosta vähitellen. Turvetyömaalla olisi mahdollista viljellä jo nostosta poistuneita lohkoja energiapajulle käyttämällä peruskoneina samoja koneita kuin turpeen nostossakin. Tämä käyneekin päinsä, koska suomalainen turvetyömaa pyörii paljolti tavallisen maataloustraktorin voimin.

Metsäntutkimuslaitoksessa on jo kehitetty esimerkiksi turvetyömaalla toimivaan traktoriin liitettävä pajupistokkaiden istutuskone, jolla viljeltiin Limingan Hirvinevalla noin 2 hehtaaria keväällä 1981.

Vaikka käytetään yhteisiä peruskoneita, työhuiput voi lomittaa. Esimerkiksi sadepäivinä, kun turpeen nosto ei käy päinsä, hoidetaan energiapajun viljelyyn liittyviä töitä, kuten istutusta, lannoitusta ja syksyllä sadonkorjuuta.

Työläin vaihe, sadonkorjuu ajoittuu itse asiassa niin myöhään syksyyn lokakuuhun, että turvetyömaa silloin jo tavallisesti hiljenee. Tuottamalla energiapuuta vanhalla polttoturvesuonpohjalla voitaisiin näin jatkaa turvetyöntekijöiden syksyistä työrupeamaa, eikä suo hiljenisi vielä sittenkään, kun turpeennosto olisi auttamattomasti lopussa.

Itse energiapuun korjuun koneellistaminen tullee olemaan turvesuon pohjalla huomattavasti helpompaa kuin hakepuun korjaaminen tänään joutomaiden puskikoista, onhan suonpohja olemukseltaan konemiehen ihanne: tasainen, kivetön maa, jota halkovat pitkät, suorat sarat.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän majuripasi kuva
pasi majuri

Paju lyönee läpi siinä vaiheessa kun joku keksii vielä huomattavasti nopeammin kasvavan lajikkeen joka korjataan vuosittain.

Käyttäjän MikkoNeuvo1 kuva
Mikko Neuvo

Kuituhamppu on yksivuotinen kasvi, joka tuottaa Suomen oloissa parhaillaan yli 12 tonnin kuiva-ainesadon, joka on monessa suhteessa puuta laadukkaampaa. Mm. kuituhampun lämpöarvo on puuta korkeampi.

Lisäksi kuituhamppu parantaa maaperää kasvaessaan. Kaiken lisäksi se palauttaa yli 70 % käyttämistään ravinteista takaisin maaperään talven ja kevään aikana. Kuituhamppu korjataan vasta myöhään keväällä ja pellolta korjataan vain kuiva korsi.

Tällä biomassalla voidaan korvata turvetta kuivikkeena, mutta yhä enemmän hampun pitkää kuitua käytetään pellavan sijaan eristeenä. Kotimaista pellavaa kun ei ole saatavilla.

Komposiitteihinkin hamppu taipuu huvin. BMW, Mercedes ja Ford ovat käyttäneet hamppukomposiitteja jo 20 vuotta autoissaan. Tänään uutisoitiin jenkkifirmasta, joka laittoi kerralla 20 000 hehtaaria kuituhamppua viljelyyn ja rakentaa tehtaan, jossa siitä valmistetaan ns. hamppupuuta, joka vastaa ominaisuuksiltaan tammea, mutta on sitä lujempaa ja hieman tiiviimpää.

Hiilensidonnankin kannalta kuituhamppu on erittäin hyvä valinta. Sillä on tutkitusti syvin juuristo yksivuotisista kasveista. Juuristo sitoo maaperään tonneittain hiiltä per hehtaari riippumatta siitä, mitä korjatulle biomassalle tehdään.

Kuituhamppu on myös helppo kasvi: kylvö tehdään keväällä ja korjuun tekee seuraavana keväänä urakoitsija suurkanttipaalaimella. Kuituhamppua ei tarvitse, eikä voi ruiskutella tai kuivata.

Ja kysyntää on enemmän kuin tarjontaa. Ainoa ongelma on suonpohjien PH, eli se pitäisi saada kalkitsemalla nousemaan vähintään 5,6:een.

Käyttäjän VeliPohjonen kuva
Veli Pohjonen

Yksivuotiseen kantovesakkoon perustuvaa energiapajua tutkittiin sekä kangasmailla että turvesuonpohjilla. Yksivuotisen biomassan kasvua pajulta kyllä löytyi esimerkiksi heinää enemmän, mutta 3-4 vuoden kierrolla kasvattava pajukko päihitti keskimääräisellä biomassan vuosikasvullaan mitattuna aina yhden vuoden kierron. Se seilttynee kevään auringonsäteilyn sitomisella. Jo valmiiseen vesaan toukokuussa puhkevat lehdet sitovat energiaa (ja yöttömän yön valoa) vauhdilla, kun maasta kasvavat yksivuotiset kantovesat vielä pystyttävät aurinkopaneeleitaan. Saman suuntaiset tutkimustulokset tulivat niin Suomessa, Ruotsissa, Tanskassa kuin Keski-Euroopassakin.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset