VeliPohjonen Jos metsään haluat mennä nyt

Lehtiruoste nitisti Energiametsäkoeaseman

Energiaviljely käynnistyi maassamme vauhdikkaasti 1970-luvun lopussa, PERA-hankkeena (Puu Energian Raaka-Aineena):

http://velipohjonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/274439-energiametsien-vilje...

Kannukseen perustetulla Energiametsäkoeasemalla päätavoite oli ottaa oppia Ruotsista ja kehittää siellä professori Gustaf Sirénin johdolla luotua energiametsäviljelyn (energiskogsodling) mallia Suomen oloihin. Ajatus oli tutkia koko bioenergian ketjua käytännön tasolla.

Sopivaa kivennäispeltoa viljelyyn oli Keski-Pohjanmaan seuduilla riittävästi. Kannuksen kaupunkiin oli myös juuri valmistunut silloin eräs uudenaikaisimpia kaukolämmön voimaloitamme. Siellä oli määrä tehdä PERA-hankkeessa viljellystä energiapajusta korjattavan hakkeen myöhemmät polttokokeilut.

Riittävän suurille, tasaiselle peltomaalle viljellyille pajukoille (vähintään yksi hehtaari lohkoa kohti) oli myös tarve, jotta viljan puintia muistuttavien hakepuimureiden kehitystyö olisi päässyt vauhtiin Ruotsin mallin mukaan.

Suomessa ei ollut 1980-luvun alussa riittävästi saatavilla energiapajun taimia, eli 20 cm:n mittaisia pistokkaita. Tiedossa kuitenkin oli, että Tanskasta voisi saada samaa vesipajua (Salix gmelinii ”Aquatica”), mistä Metsäntutkimuslaitoksessa oli jo kasvatuskokemusta 20-30 vuoden ajalta. Niinpä toukokuussa 1980 energiametsäkoeasemalle hankittiin Tanskasta 100 000 kappaletta vesipajun pistokasta. Se oli siihen mennessä kaikkien aikojen suurin ulkomailta ostettu viljelypajun pistokaserä.

Vesipajua viljeltiin paitsi Kannuksen kivennäismaan pelloille, mukaan tulivat myös ensimmäiset turvesuon jättömaiden energiametsitykset. Vesipajulla perustettiin kokeet Tohmajärvelle ja Haapavedelle.

Pääkoe viljeltiin kuitenkin Kannukseen. Keväällä 1980 Energiametsäkoeaseman läheisyyteen istutettiin runsaan hehtaarin suuruinen koeviljelmä. Istutustiheys oli 1980-luvun alulle tyypillinen: riviväli 70 cm ja pistokasväli 35 cm. Pistokkaita tuli noin 40 000 kpl/ha. Istutustiheys ja riviviljelyn kuvio oli sama kuin perunalla. Näin viljelmillä oli mahdollinen käyttää samoja traktoriin pohjaavia menetelmiä, mitä oli kehitetty perunalle.

Pajupistokkaiden istutuskoneita ei 1980-luvun alussa vielä ollut. Pistokkaat istutettiin käsin. Rikkakasvien haraamisessa ja kasvuston lannoittamisessa käytettiin traktoria. Ensimmäisen kasvukesän (1980) jälkeen kasvusto leikattiin kantoon vesomisen lisäämiseksi.

Toisena kasvukesänä Kannuksen hehtaariviljelmää kohtasi kuitenkin yllättävä takaisku. Pajukkoon iskeytyi ruostesieni. Loppukesästä 1981 se lamautti kantovesakon elinvoiman. Syksyllä kasvusto oli kauttaaltaan ruosteen peitossa. Vesipajun lehdet mustuivat.

Heikentyneet vesat eivät kestäneet Kannuksen talvea. Kasvusto paleltui seuraavana talvena lumirajaa myöten. Kannot olivat silti vielä elossa keväällä 1982, ja vesakko lähti kasvuun kannoista. Vesojen kasvuvoima oli kuitenkin heikentynyt, heinät saivat kasvustosta yliotteen, ruosteisuus jatkui ja vuoden 1982 kasvu jäi vähäiseksi. Talvituhot 1982/1983 harvensivat kasvustoa entisestään. Energiapajun hehtaariviljelmä oli kynnettävä nurin alkukesästä 1983.

Ruostetuhon aiheuttajaksi todettiin Melampsora –sukuun kuuluva ruostesieni. Sen väli-isännäksi tiedetään lehtikuusi. Pajukkoa lähin lehtikuusikko oli vain muutaman sadan metrin päässä, Kannuksen taimitarhan arboretumissa.

Ruostetuho iskee rajuimmillaan laajaan, kasvustoltaan sulkeutuneeseen, yhden lajin tai lajikkeen kasvustoon. Rivikokeessa tai pienialaisessa ruutukokeessa ruosteen leviäminen on hitaampaa ja vaikutukset vähäisempiä. Ruostesienen todellista voimaa vesipajulle ei ollut Suomessa aikaisemmin todettu, ei Eeva Tapion, Metsänjalostussäätiön eikä Oulun yliopiston rivi- ja pienialaisissa kokeissa.

Kannuksen Energiametsäkoeasemalle ruoste-epidemialla oli kauaskantoinen vaikutus. Suunnitelmat käytännön tason pajunviljelyn, -kasvatuksen ja korjuun koneellistamisen tutkimuksista ja korjatun pajuhakkeen koepoltoista siirtyivät hamaan tulevaisuuteen.

Koko Energiametsäkoeaseman jatkotutkimusten päätavoite itse asiassa hämärtyi vuonna 1983, kun pääkoe jouduttiin kyntämään maahan. Energiametsäkoeasema muutettiin Metsäntutkimuslaitoksessa ensin tavanomaiseksi tutkimusasemaksi, sittemmin nimeltään toimipaikaksi ja lopuksi vain asiakaspalvelupisteeksi.

Kun Energiametsäkoeaseman alkuperäisiä tavoitteita ei enää ollut, Metsäntutkimuslaitos kyseenalaisti koko Kannuksen toimipaikan tarpeen. Koeasema oli lähellä lopettamistaan jo 2007, mutta sai vielä kymmenen vuoden jatkoajan. Lopulta Luonnonvarakeskus päätti sulkea Kannuksen toimipaikkansa, vuoden 2017 kesäkuussa.

Ruoste-epidemia vaikutti myös koko Metsäntutkimuslaitoksen PERA-projektiin. 1970-luvun lopussa istunut Energiametsätoimikunta oli ohjannut metsäenergian tutkimusta maassamme niin, että Kannuksen energiametsäkoeasemalle suunnitelluilla moniulotteisilla, koko bioenergian ketjun (viljely, kasvatus, korjuu, poltto) käsittävillä käytännön tutkimuksilla oli siinä keskeisin osa.

Kun mahdollisuudet energiaviljelyn käytännön ketjun tutkimiseen lykkääntyivät, Metsäntutkimuslaitos päätti lopettaa kymmenvuotiseksi (1978 lähtien) suunnitellun PERA –projektin ennen aikojaan. Päätös oli niin nopea, että PERA –projektista ehti valmistua vain väliraportti (Hakkila 1985), ei koskaan loppuraporttia.

Nyt Kannuksen Energiametsäkoeaseman 38 ajanjaksoa jälkikäteen tarkastellen voi todeta että asemaa eivät lakkauttaneet poliittiset tuulet tai tutkimusvarojen leikkaukset. Energiametsäkoeaseman nitisti luontainen ilmiö: pajun lehtiruoste. Vastaavaa ilmiötä ei liene maa- ja metsätalouden koeasemilla niiden yli 100 vuotta kestäneen kauden kuluessa koettu.

 

Lähde:

Hakkila, P. (toim.) 1985. Metsäenergian mahdollisuudet Suomessa. PERA-projektin väliraportti. Summary: The potential of forest energy in Finland. Interim report of PERA project. Folia Forestalia 624. 86 s.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset