VeliPohjonen Jos metsään haluat mennä nyt

Pajua selluteollisuudelle

  • Tanskalaisperäistä (siperialaista), alun perin sellun raaka-aineeksi ajateltua vesipajua (Salix gmelinii) Kopparnäsin koelueella
    Tanskalaisperäistä (siperialaista), alun perin sellun raaka-aineeksi ajateltua vesipajua (Salix gmelinii) Kopparnäsin koelueella

Biomassapajun viljelyn käynnistymisen Suomessa voi ajoittaa vuoteen 1953. Kyse ei ollut enää 1900-luvun alkupuolen koriteollisuudesta, ei vannepajuista eikä pajuista tuulensuojakasveina. Kyse oli pajun biomassan mahdollisesta käytöstä selluksi.

Korean sodan käynnistämässä noususuhdanteessa metsäteollisuus oli ensimmäisen kerran huolissaan metsiemme kuitubiomassan riittävyydestä. Voisiko biomassaa viljellä lisää ja tuottaa siten, että sellukuidun raaka-aineen tuotantokustannus samalla laskee?

Johtaja R. Erik Serlachius metsäteollisuudesta ja professori Risto Sarvas Metsäntutkimuslaitoksesta toivat Tanskasta 5000 kappaletta vesipajun (Salix Aquatica Gigantea) pistokasta. Tanskan tuonnissa on kyseessä alun perin Siperiasta kotoisin oleva pajulaji Salix gmelinii.

Tanskassa vesipajua viljeli ja monisti pistokkaina myyntiin puutarhuri Jensen. Myös professori Eeva Tapio oli tilannut häneltä kahta vesipajun lajiketta vannepajun kokeisiin, jo vuonna 1950. Luultavimmin nämä ovat samaa Salix gmelinii kasvustoa kuin myöhempi tuonti, mutta tarkkaan ei enää tiedetä olivatko ne todella samaa alkuperää, vai voisivatko ne olla kaikki eri alkuperää.

Vesipajun biomassan kasvu oli saanut Jensenin aikoihin kansainvälistä mainetta. Serlachius ja Sarvas olivat siitä tietoisia. Heidän yksipuolista lajivalintaansa voi silti pitää osin yllättävänä, koska sellun tuotantoon oli Euroopassa ajateltu enemmän puumaisia pajuja, etenkin valkosalavaa (Salix alba). Serlachiuksen ja Sarvaksen lajivalintaan lienee vaikuttanut osaltaan myös juuri päättymässä ollut Eeva Tapion tutkimus ja hänen suosituksensa talvenkestävistä vannepajuista.

Vesipajun pistokkaat viljeltiin Metsäntutkimuslaitoksen kolmelle koeasemalle eräänlaiseksi geenipankiksi. Tämä vaihe ei kuitenkaan johtanut vielä järjestelmälliseen koekasvatukseen. Kiinnostuksen hiipuminen sellupajuun johtui osaltaan siitä, että metsäteollisuuden nousuvaihe vaimeni pian 1950-luvun puolivälissä Korean tilanteen rauhoituttua. Vesipajujen kasvatus jatkui koeasemilla kuitenkin arboretum –menetelmällä (puulajipuistona).

Seuraavaksi biomassapajun mahdollisuuksiin kiinnitti huomiota Helsingin yliopiston metsänhoitotieteen professori Paavo Yli-Vakkuri. Hän analysoi ensin artikkelissaan (1965), miten pajuista voi saada jalostaen metsäpuita. Seuraavaksi hänen kolme oppilastaan tekivät 1971 kirjallisuuskatsauksen metsäpuiden lyhytkiertoviljelyn pajulajeista ja niiden risteytysten mahdollisuuksista (Malmivaara ym. 1971).

Edelleen päätavoite oli tuottaa selluteollisuudelle lisää raaka-ainetta. Yli-Vakkurin koulukunta pohti erityisesti puumaisten pajujen, muiden muassa valkosalavan (Salix alba) ja halavan (Salix pentandra) ominaisuuksia lyhytkiertoviljelyssä ja uusien biomassapajujen risteytyksissä.

Samoihin aikoihin, 1970-luvun alussa Ontariosta, Kanadasta saatiin uutta tutkimustietoa lyhyen kierron vesovista biomassapuista. Zufa ja Balatinecz (1971) olivat kasvattaneet euro-amerikkalaisia poppelin risteymiä yhden vuoden kiertoajalla ja poikkeuksellisen tiheään viljeltyinä. Paras risteymä tuotti kuivamassaa (runkopuu, ilman lehtiä) 22 tn/ha/v. Kuiva-tuoretiheydellä 344 kg/m3 se vastaa tilavuuskasvua 64 m3/ha/v. Satoluokka oli noin kymmenkertainen Kanadan perinteiseen metsätalouteen verrattuna.

Helsingin yliopiston kirjallisuusselvityksen ja Kanadan poppelitutkimusten pohjalta Suomeen perustettiin keväällä 1973 ensimmäinen biomassapuiden puulajeja valikoiva kenttäkoe. Mukaan tuli neljä vesovaa lyhyen kierron lehtipuuta: harmaaleppä (Alnus incana), hybridihaapa (Populus x wettsteinii), vesipaju (Salix gmelinii) ja kiiltolehtipaju (Salix phylicifolia). 

Kokeiltavien puulajien valintaan vaikutti 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa uudelleen kasvanut selluteollisuuden kuidun raaka-aineen lisätarve. Pääosin runkomaista koivua kuiduttavalle teollisuudelle haluttiin kokeilla muitakin nopeakasvuisia runkomaisia lehtipuita kuten harmaaleppää ja hybridihaapaa. Lisäksi haluttiin kokeilla edelleen kuitumaista biomassaa tuottavaa satoista, vaikkakin pensastavaa vesipajua. Valinta oli luonnollinen Tanskan tuonnin 1953 jälkeen ja Metsäntutkimuslaitoksen arboretum –havaintojen perusteella. Tavallinen ojapaju, kiiltolehtipaju tuli mukaan pensasmaisen pajun verrokkina.

Kasvatuskoe viljeltiin Maatalouden tutkimuskeskuksen Rovaniemen koeasemalle, Apukkaan. Kasvupaikkana oli hyvin muokattu suopelto, tyypillinen pohjoissuomalaisesta juuri perinteisestä maataloudesta poistuva peltomaa.

Harmaaleppä ja hybridihaapa viljeltiin siementaimina, vesipaju ja kiiltolehtipaju pistokkaina. 
Vuoden 1973 kenttäkoe tuotti yllättäviä tuloksia. Biomassapaju, vesipaju kasvoi biomassaa kertaluokkaa nopeammin kuin muut puulajit. Sen lehdettömien vesojen keskikasvu oli suurimmilla istutustiheyksillä 17,7 tn/ha/v (kuiva-ainetta). Kiiltolehtipaju tuotti 68 prosenttia tästä, hybridihaapa 48 ja harmaaleppä 29 prosenttia (kuva).

Pajujen satoisuus korostui vielä siksi, että tarkkaan ottaen taimina viljellyillä hybridihaavalla ja harmaalepällä kyseessä oli kahden vuoden kiertoaika (2 vuoden vesat, 2 vuoden juuret). Pajuillahan oli vain yhden vuoden kiertoaika (1 vuoden vesat, 1 vuoden juuret). 

Tämä vesovien, lyhyen kierron biomassapuiden esikokeilu ohjasi merkittävästi lyhytkiertoviljelyn jatkotutkimuksia Suomessa. Koska Rovaniemen korkeudella saadut kasvutulokset (vesipaju 17,7 tn/ha/v) olivat vertailukelpoisia Kanadan hybridipoppelien kasvutuloksiin (22 tn/ha/v), menetelmää kannatti Suomessa edelleen tutkia.

Sellupajun tutkimus hiipui Suomessa 1970-luvun alussa, kun silloinen Lähi-idän öljykriisi sekoitti maailmanmarkkinat. Sellun ja paperin menekki heikkenivät hetkeksi. Samalla poistui sen hetkinen huoli sellun raaka-aineen riittävyydestä. 


Lähteitä

Hagman, M. 1976. Eräitä tietoja Salix cv. ”Aquatica N:o 56”sta. Konekirjoite Metsäntutkimuslaitoksen (Luonnonvarakeskuksen, LUKE) Metsänjalostuksen tutkimusosastolla. 3 s.

Malmivaara, E., Mikola, J. Palmberg, C. 1971. Pajujen mahdollisuudet metsäpuiden jalostuksessa. Summary: The possibilities of willows in forest tree breeding. Silva Fenn. 5(1):11-19.

Pohjonen, V. 1974. Istutustiheyden vaikutus eräiden lyhytkiertoviljelyn puulajien ensimmäisen vuoden satoon ja pituuskasvuun. Silva Fenn. 8(2):115-127.

Stott, K.G. 1984. Improving the biomass potential of willow by selection and breeding. In: Perttu, K. (ed.) Ecology and management of forest biomass production systems. Dept. Ecol. & Environ. Res., Swed. Univ. Agric. Sci. Rep. 15:233-260. ISBN 91-576-2160-8.

Uronen, T. 2015. Muutama arvoituksellinen paju. 2. Sorbifolia 46(1):3-16.

Zufa, L. & Balatinecz, J.J. 1971. Poplar fiber production in one year rotation – the potential of a new concept. FO: CIP/71/16.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset