Etiopian maauudistus näytti mallia muille Afrikan maille

Afrikkaa on totuttu pitämään maanosana, missä nälänhätä pysyy jatkuvasti kasvavan väestön uhkana. Etenkin poliittisesti levottomissa maissa näin yleensä on.

Väestönkasvua seuraa tavallisesti tarve maauudistukselle, jotta ruoan tuotannon saa nousuun. Kun se onnistuu, nälänhädän uhka loittonee. Esimerkki tästä on Afrikan sarvessa sijaitseva Etiopia.

Vuoden 1984 nälänhätä herätti

Etiopiaa sen historiassa ajoittain koetellut nälänhätä puhkesi vakavaksi vuonna 1984. Miljoona nälkiintynyttä viljelijää lapsineen jätti kotikontunsa ja lähti vaeltamaan kohti kaupunkeja.

Ulkomaiden antama hätäapu pysäytti nälkäpakolaiset leireihin. Hätä poistui, mutta vain tilapäisesti.

Etiopian silloinen ruokaongelma ei johtunut yksin vähäisistä sateista. Kuivat jaksot ja sadejaksot ovat maassa vuorotelleet jo vuosisatoja. Ongelma oli syvemmällä, koska maatalous ei tuottanut riittävästi ylijäämää hyvinäkään sadevuosina. Ongelma oli maanomistuksen rakenteissa.

Etiopian maatalous oli romahtanut jo 1974, kun vallan anastanut marksilainen kapinallinen Mengistu Haile Mariam kansallisti maat. Yhteisomistuksessa peltojen tuottavuus kääntyi laskuun.

Sittemmin diktaattoriksi osoittautunut Mengistu syrjäytettiin vuorostaan 1991. Etiopiassa virisi toive, että maatalous alkaa taas tuottaa. Uusi, presidentti Meles Zenawin johtama hallitus ei kuitenkaan halunnut heti ratkaista maakysymystä. Pellot pysyivät tiukasti valtiolla.

Perhepohjainen maatalous sopii kehitysmaihin

Brittiläinen 1600-luvun ajattelija John Locke kirjoitti ensimmäisenä, että kansakunnan maatalous tuottaa parhaiten perhepohjalta. Locken mielestä viljelijäperheen tulee itse omistaa maansa. Maata ei ole kuitenkaan syytä omistaa enempää kuin perhe pystyy itse hoitamaan.

John Locken yli 300 vuotta vanha oivallus tuntuu tänään länsimaissa itsestään selvyydeltä. Oivallus on tulossa yhä ajankohtaisemmaksi myös tämän päivän kehitysmaissa.

Maailmanpankin talousasiantuntijat vertailevat kehitysmaiden maataloutta ja ruokaturvaa työkseen. He ovat erityisen kiinnostuneita aikaisemmin köyhistä maista, joiden maatalous on viime vuosina kehittynyt niin, että se tuottaa ylijäämää. Esimerkiksi Etelä‑Koreassa ja Thaimaassa maatalous perustuu perheeseen. Samoissa maissa maatalouden tuotanto on ylijäämäinen. Perhetiloilta kumpuava yksityisyrittäjyys selittää myös näiden maiden muutakin talouskasvua.

Maailmalla on yllin kyllin esimerkkejä maista, joissa valtio omistaa maan, mutta maatalous ei tuota riittävästi edes omalle väestölle. Näitä, köyhiä maita on etupäässä Afrikassa.

Perulainen ajattelija, vuoden 2002 Nobelin taloustieteen palkintoehdokas Hernando de Soto osoitti kirjassaan 1990-luvulla, että Locken ajatuskulku pätee edelleen ja että se pätee myös kehitysmaissa. Maan perheomistuksella, maatalouden ylijäämällä ja köyhyyden poistamisella on yhä tavoittelemisen arvoinen kolmiyhteys.

De Soto selitti, että kaikkialla vapaassa maailmassa maatalous tuottaa kansantaloudelle ylijäämää vasta silloin, kun viljelijä voi tehdä pitkäaikaisia, aina ylisukupolvisia sijoituksia omaan maahansa ja sen tulevaan kasvuun. Näin tapahtuu, kun viljelijällä on vähintään maakirjalla osoitettu varmuus siitä, että maa pysyy hänen ja hänen perillistensä hallinnassa.

Maatalouden tuottavuus kasvaa edelleen, jos viljelijä saa maakirjaansa vastaan kohtuukorkoista ja pitkäaikaista lainaa. Ruoan tuotannossa alkaa syntyä ylijäämää, kun viljelijä tarvitsee lainojensa säännölliseen hoitoon säännöllisiä ruoan myyntejä. Ylijäämävilja vaihdetaan perheen tarvitsemaksi rahaksi. Myyty ruoka kulkeutuu kaupan portaissa maata omistamattomalle kaupunkilaisväestölle.

Kun maatalousväestön osuus on yli 80 prosenttia, maan köyhyyden poistaminen alkaa ruoan tuotannosta. Kun siinä syntyy ylijäämää, syntyy jakamista. Afrikassa se merkitsee nälkärajan ylittämistä, mikä on ensisijainen tavoite. Vasta ylijäämän turvin, kun on mistä jakaa, voi syntyä sosiaalista hyvinvointia.

Hernando De Soto käänsi Etiopian suunnan

Maansa viljasadoista ja alati uhkaavasta nälänhädästä huolestunut Etiopian johtaja Meles Zenawi kiinnostui perulaisen taloustieteilijän opeista niin, että kutsui hänet neuvonantajakseen 2000-luvun alussa. Vasemmistotaustainen Meles Zenawi ei kuitenkaan halunnut, että maahan leviäisi Etelä-Amerikan maissa yleistynyt suurmaaomistus.

De Soto sai taivuteltua Meles Zenawin, ja maauudistus tehtiin perhepohjaisena kompromissina. Etiopialaiselle pienviljelijälle taattiin elinikäinen hallintaoikeus viljelemäänsä maahan. Hänen kuoltuaan hallinta siirtyi aviopuolisolle tai rintaperillisille. Tilaa tai sen osaa ei silti saanut myydä ulkopuoliselle. Hallintansa vakuudeksi viljelijä sai yksinkertaisen maakirjan, jossa oli kartta hänen tilastaan ja rajanaapureista.

Maauudistus käynnistyi vuonna 2002. Hallintaoikeuksia alettiin jakaa ripeästi, ja vuonna 2008 maakirjan oli saanut jo 6,3 miljoonaa Etiopian pienviljelijää eli noin puolet pientiloista.

Viljasadot ja ruokaturva nousussa

De Soton ennustuksen mukaisesti Etiopian viljasadot nousevat maauudistuksen myötä. YK:n ruoka- ja maatalousjärjestön (FAO) hätäavun varoitusjärjestelmä (GIEWS) on seurannut Etiopian viljasatoja tarkasti vuodesta 1993, kun pohjoinen Eritrea irtaantui emämaasta.

Etiopian vuotuinen viljasato oli silloin seitsemän miljoonaa tonnia. Vuonna 2018 se oli 26,7 miljoonaa tonnia, eli lähes nelinkertainen.

Vuonna 1993 etiopialaisia oli 54 miljoonaa. Vuonna 2018 heitä oli 107 miljoonaa. Viljantuotanto kasvoi kuitenkin väkilukua nopeammin. Ruokaturvaa kuvaava henkeä kohti laskettu vuotuinen viljasato oli 131 kiloa jakson alussa. Se oli jakson lopussa 248 kiloa.

Molemmissa kuvaajissa näkyy taitevuosi 2002. Hernando de Soton konsultointi Etiopian hallinnossa oli menestys.

Onnistunut maauudistus ja oikein kohdennettu maatalouden kehitysapu ovat yhdistelmä, mikä tuotti tulosta. Etiopian esimerkki osoittaa, että afrikkalaisen köyhän, nälänhädän uhkaaman maan kehitys on edelleen mahdollinen kääntää nousuun.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu