VeliPohjonen Jos metsään haluat mennä nyt

Suopohjaa ei jätetä joutilaaksi

Turvetuotannon elinkaari on suon tuhatvuotisessa elämässä lyhyt, vain 20–30 vuotta. Sen jälkeen suopohja palautuu omistajalleen. Hän saa haltuunsa rikkaruohottoman ojikon, jossa on jäljellä mustaa pohjaturvetta vielä parikymmentä senttiä. Mitä turvesuon pohjalle pitäisi tehdä?

Suopohjalla on monet käyttömahdollisuudet. Suopohjan voi soistaa takaisin luonnontilaan jättämällä ojat sikseen. Suopohjan voi myös padota lintujärveksi. Luontevinta valmiiksi sarkaojiin kuivatulle suopohjalle on kuitenkin käyttö maa- ja metsätaloudessa.

Suopohjien metsityksestä vahvoja näyttöjä 

Metsitys suopohjilla tunnetaan hyvin, sillä kokemuksia on jo 50 vuoden ajalta. Vanhimmat metsänviljelykokeet kasvavat Pohjois-Hämeessä, Kihniön Aitonevalla. Suopohjalle viljellyistä puista Aitonevalla nopeimmin kasvaa rauduskoivu, mutta hyviä kokemuksia siellä on myös männystä. Limingan Hirvinevalla turvesuon pohjalla menestyksekkäin puulaji on ollut hieskoivu.

Metsänhoitoon on suopohjalla panostettava. Ojaston on vedettävä jatkuvasti. Pohjaturve on karua, ja sen lannoittaminen on tarpeen viljelyn yhteydessä ja myöhemminkin. Lannoituksen tulee olla täsmälannoitusta niin ravinteiden osalta kuin levitystavaltaan. Lannoitteiden ei tule huuhtoutua ojiin ja suon alapuolisiin jokiin.

Puuntuhkasta on hyviä lannoituksen kokemuksia. Ilman puuntuhkaa turvetuotannon jättösuo ei käytännössä uutta puuta kasva.

Vanhoista turvesuon pohjista pääosa viljeltäneen talousmetsäksi. Viljely toteuttaa samalla kansainvälisten ilmastokokousten tavoitetta: pitkään puuttomana olleelle maalle syntyy uusi hiilidioksidin nielu. Se kumoaa osan energiataloutemme haitallisista päästöistä.

Kytöpeltojen uudempi muunnos

Suopohjien peltoviljelyyn kannustaa Isak Brennerin esimerkki. Suoviljelyn isäksi mainittu Isokyrön kirkkoherra kehitti jo 1600-luvulla kydötysmenetelmän. Suo ensin kuivattiin ja seuraavaksi sen pintaa poltettiin muutaman sentin tai kymmenen sentin syvyydelle. Pintatuhkaan sekoitettiin karjanlantaa, maa muokattiin ja se kylvettiin rukiille.

Kydötty turvemaa antoi hyvän sadon muutamia vuosia. Kun viljan sato laski, turvemaan pinta kydöttiin uudelleen. Kydöttäminen oli käytössä maan länsiosassa 1900-luvun alkuun saakka, etelärannikolta viljan tuleentumisrajalle, Oulujokilaakson tasalle.

Eikö 1900-luvun loppupuolella kehitetty turvetuotanto suon jälkiviljelyineen ole vain nykyaikainen muunnos kirkkoherra Brennerin kydötysmenetelmästä? Turpeen kytöliekki palaa nytkin, mutta se ei enää palakaan hitaasti suolla vaan tarkoin ohjattuna kaukolämpövoimalassa.

Peltoviljelyn kannalta turvetuotanto on kirkkoherran kehittämää kydötystä etevämpi. Raaka, viljelyyn kehnosti soveltuva pintaturve nostetaan imuvaunuilla ja kuljetetaan rekoilla pois suolta. Kun polttoturpeen nosto on ohi, viljavampi pohjaturve on valmis peltokasveille. Lämpövoimalasta tulevan tuhkankin voi palauttaa suopohjalle, varsinkin jos turpeen tuhkan höystää monipuolisemmalla puun tuhkalla.

Vaikka Isak Brenner kehitti suoviljelyn nimenomaan rukiille, suopohjat soveltuvat paremmin rehuviljalle, etenkin kauralle. Se on runsasjuurisempi kuin ohra, on siten puskuroituneempi suopohjan epätasaisuuksiin ja tuottaa tasaisempia satoja.

Tarvitsemmeko enää lisää vilja-alaa? YK:n vuotuinen ruokakokous ennusti 2008, että ruokakriisejä on maapallolle tulossa. Ihmiskunnan väkiluku oli kasvanut 1900-luvun, ja vääjäämättä se kasvaa tämänkin vuosisadan. Jo seuraavan 50 vuoden aikana tarvitsemme ruokaa yhtä paljon kuin menneen 10 000 vuoden aikana yhteensä.

Lähivuosikymmeninä viljaa kasvattavat maat tarvitsevat vääjäämättä lisää viljelypinta-alaa. Suomessa suopellot tulevat vuoroon kivennäismaan kesantopeltojen jälkeen. Suomen suoviljelysyhdistys osoitti jo 100 vuotta sitten, että pinta-alaltaan maamme suurin peltorikkaus on juuri soissa.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset